Blogi

Näytä nykyinen sisältö RSS-syötteenä

Blogi

 

Kathmandu 3.1-31.1.2018

Kathmandu 26.9-16.10.2018

Intia 7.1-31.1.2019

Kathmandu 1.2-10.2

Kathmandu 9.4-19.4.2019

Kathmandu 19.8-5.9.2019

Havaintoja, huomioita, faktaa ja arvailuja Nepalin ja Intian matkoiltamme.

IMG_20180108_110027_640x360

Tässä Saara (ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen Babadum harjoittelijamme) ja Local woman handicraftin ihanat naiset ensimmäiseltä reissultamme tammi-helmikuussa 2018.

 

 


1 - 10 / 22 tuloksesta
Julkaistu , julkaisija

Happy Children Home – orpokodin kuulumisia....

Minulta on kysytty vienkö seuraavalla Nepalin matkallani tammikuussa Happy Children Home orpokotiin jotain. Viimeksihän vein alusvaatteita, sukkia, hammasharjoja- ja tahnoja, joita te toimititte. Samaa mietin minäkin ja kysyin mitä lapset tarvitsisivat. Vastaus, jonka sain aiheuttikin unettoman yön ja olen miettinyt asiaa koko päivän.

Haluan kertoa rehellisesti miten yritykseni asiat ovat ennen kuin pääsen asiaan. Monenlaisten vastoinkäymisten, omien virheiden ja minusta riippumattomien asioiden vuoksi Babadum ei selviä tästä asiasta yksin. Babadumilla ei yksinkertaisesti ole rahaa yksin selvitä tästä.

Asiaan. Kysyin siis orpokodin edustajalta mitä voisin tuoda ja hän kertoi, että lapsilla on kaikkea, mutta heillä on vuokria rästissä ja vuokranantaja uhkaa häädöllä jos he eivät pysty maksamaan maksamattomia vuokria. Sekavin tuntein totesin, ettei minulla ole varaa tukea heitä. Heiltä puuttuu säännölliset tukijat ja kaksi aikuista lähteekin joka aamu aikaisella linja-autolla Kathmanduun kiertämään toimistoissa ja etsimään satunnaisia tukijoita. Valtio ei tue heitä. Kaikki on niin erilaista ja käsittämätöntä!

Myönnän, että ajattelin heti: no niin, koska autoimme Sajinaa te ja minä, he haluavat tietysti lisää apua…näinkö se on aina? Juttelin nepalilaisen ystäväni kanssa, joka tuntee tilanteen ja hän sanoi: tottakai he kysyvät sinulta koska autoit Sajinaa. Ehkä olisi mahdollista saada sinun kauttasi lisää apua, sillä jos he eivät maksa vuokraa orpokodin lapset joutuvat kuka minnekkin ja heidän koulunkäyntinsä loppuu.

Happy Children home sijaitsi ensin Kathmandussa, mutta siellä oli turvatonta, saasteista ja he päättivät muuttaa orpokodin maalle. Siellä on puhdasta ja koulu on kohtuullisen matkan päässä. Heillä on huoneet tytöille ja pojille, ruokailuhuone ja puutarha, jossa he viljelevät ruokaa.

Mietinkin, että jos laittaisin jotain tuotteita hyväntekeväisyys myyntiin ja tuotto menisi lyhentämättömänä Happy Children orpokodin tukemiseen. Nyt ensin kuvasin kaikki Local Womens handicraft tuotteet, joita on jäljellä. Nämä ovat aarteita, joita en halua myydä alennuksella, mutta jotka eivät liiku tapahtumissa eivätkä ole olleet verkkokaupassa. Näiden tuotteiden tausta on eettinen, ne on tehty rakkaudella ja parhaita tähän tarkoitukseen.  

Mitä tuumaatte? Toimisiko näin:

-tuote ostetaan kommentoimalla: ostan. Tuotteesta voi maksaa näkyvissä olevan hinnan tai jos haluaa enemmän.

- jos pääset hakemaan 37lunkishopista Kuopiossa, kerrot sen kommenteissa. Noudettavat tuotteet löytyvät Babadumin laatikosta nimelläsi varustetusta pussista.

- jos postitan laitat yv:llä yhteystiedot, nimen, osoitteen ja puhelinnumeron. Maksat tilille 4€ postituksesta tuotteen hinnan lisäksi.

Joulumyyntikausi alkaa,  lähden kiertämään Rovaniemeltä Helsinkiin ja koetan tehdä minkä voin. Usko ei ole mennyt ja meillä on ihania laadukkaita tuotteita Joulumyynnissä.

Kertokaa mielipiteitänne ….olisi niin ihanaa kuulla ajatuksianne. Kiitos, kun sain jo jakaa huoleni kanssasi!

Teija

Ps. Meillä on ollut epäonnea verkkokaupan rakennusprojekteissa: ensimmäinen ei osannut, toinen oli huijari ja nyt lopulta löytyi oikea henkilö hätiin ja ihan kohta uusi verkkokauppa on valmis ja toivottavasti palvelee teitä paremmin kuin edellinen ”oma tekemäni”.

Lue koko viesti
Julkaistu , julkaisija

Kuuma ja kostea....

Ilma leyhähti vasten kasvoja heti koneesta astuttuani; silmälasit menivät huuruun ja hiukset kikkaraan – elokuinen Kathmandu – haaste vai mahdollisuus?

Päätin tällä kertaa aloittaa rauhallisesti ja levätä ennen kuin aloitan työt. Olen tavannut tuttuja ja ystäviä juonut vettä ja totutellut ilmastoon. Suomessa viikon vaivannut päänsärky on tipotiessään.

Eilen tapasin myös Happy Children Home-lastenkodin edustajan ja menemme sinne lauantaina. Vuokraan pakettiauton ja ostan riisiä, öljyä ja linssejä ja viemme teidän lahjoittamanne tuliaiset lapsille. Sinne on kahden tunnin ajomatka. Orpokodin edustaja kertoi, että laki on muuttunut ja orpokotiin saa tulla vain täysin orpoja lapsia. Köyhät vanhemmat ovat saattaneet laittaa lapsiaan orpokoteihin, koska siellä saa käydä koulua. Nyt lapsia on 14 entisen 17 sijaan. He etsivät sinne erityisesti tyttöjä, koska heille kouluun pääsy on vielä vaikeampaa kuin pojille. Lähdemme lauantaiaamuna klo 7.00 – jännittää!

Täällä Kathmandussa asuvista ihmisistä suurin osa on tullut kaukaa maaseudulta. Ainoa mahdollisuus pitää perheeseen yhteyttä on matkapuhelin. Niitä tarvitaan täällä todella, eli jos omistat ehjän puhelimen järjestän keräyksen ja tuon niitä tänne tammikuussa. Ihan vanhanaikaisetkin toimivat luurit käy!

Lukiotytölle tuomani läppäri hikoilutti hieman; käyttöjärjestelmä oli suomenkielinen, mutta onneksi onnistuin vaihtamaan sen englanniksi. Tyttö opiskelee koulussa tietotekniikkaa, mutta ei omistanut tietokonetta ja koulukin on niin köyhä, ettei siellä ole tietokoneita. Isä soittaa kadulla puista sarangisoitinta ja hänellä on kadulla myös myytävänä soittimia, joten läppärin hankintaan tyttärelle ei hänellä yksinkertaisesti ollut varaa. Tytöllä on koulua ma-la klo 6-19 ja tapaan hänet ensi viikon lauantaina.

Aikainen herätys tutustutti minut aikaisten aamujen raikkauteen; taitaakin olla viisasta herätä viideltä ja mennä nukkumaan aikaisiin, jotta pystyy toimimaan ja liikkumaan. Pojat tulivat hakemaan minua ajallaan ja niin suuntasimme kohti Happy Childrens home orpokotia. Ostamani 7 säkkiä riisiä, öljy, linssit ja suola täyttivät takakontin ja teidän antamat tuliaisenne mahtuivat juuri valtavaan reppuun. Läksimme ajamaan samaa reittiä kun olimme ajaneet bussilla Dulikheliin. Pysähdyimme näköalapaikalla olevalla kioskille ja sain aamukahvin ja söin munan. Jatkoimme matkaa todella muhkuraista tietä ja heittelehdimme toisiamme vasten auringon alkaessa kuumentamaan autoa.

Lopulta käännyimme polulle ja kasvillisuus työntyi auton avoimista ikkunoista sisälle madellessamme eteenpäin. Siellä meitä odotti ympäriinsä hyppelehtiviä lapsia ja muutama aikuinen. Lapset osallistuivat tavaroiden kantoon autosta ja jonossa etenimme polkua pitkin talolle. Ensin tulimme kasvillisuuden seasta ilmaantuneelle alueelle, jossa oli keinuja ja pöytä ja tuoleja. Sitä jatkoimme talon edustalle, johon jätimme kantamuksemme. Tervehtimisrituaaliin kuului taas punaisen merkin, siunauksen laittaminen otsaan ja sen jälkeen seurasi yhteiskuvat. Pienet tytöt kiepsahtivat jo estotta pitämään käsistäni kiinni ja tunnelma alkoi vapautua. Kaivelin tuliaisten joukosta paperia ja väriliituja ja piirsin kissan: miau. Lapset ehdottelivat lisää piirrettäviä asioita ja alkoivat pian piirtää itsekin. Isoimmat tytöt olivat 17 vuotiaita ja joku pienimmistä ehdotti heille prinsessan piirtämistä ja minä ehdotin prinssiä..sitä ei alkanut syntymään, joten totesimme, että the prince is on the way….

Isoimmat tytöt ehdottivat tutustumista taloon ja läksimme sisälle. He esittelivät seinälle kehystettyjä maalauksiaan – todella hienoja! Tyttöjen huoneessa oli kerrossängyt ja ne olivat siistejä ja iloisilla väreillä sisustettuja. Toisessa kerroksessa oli keittiö, ruokailutila sekä terassi, jossa oli vesipiste, katolla oli tilava terassi, jossa oli pyykkiä kuivamassa. Aikuiset kertoivat, ettei hallitus tue heitä säännöllisesti ja he ovat lahjoitusten varassa. Kaksi aikuista menee päivittäin Kathmanduun etsimään lahjoittajia. He kertoivat pärjäävänsä tuomallani ruualla 2 kuukautta. Kouluun lapsilla on puolen tunnin kävelymatka ja kaikki käyvät koulua, myös kaksi vuotiaat.

Naiset alkoivat valmistaa ruokaa ja minä juttelin Israelilaisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Hän kertoi opettaneensa lapsille pelejä ja leikkejä ja nauttineensa olostaan. Lapset söivät ensin ja sen jälkeen minä ja Juval, vapaaehtoinen. Opin uuden kikan polttavaan ruokaan: sokeri!

Ruuan jälkeen seurasi pieni lepohetki ja sitten valmistautuminen tanssiin. Suuri kaiutin raahattiin terassille ja pitkien säätämisten ja virittelyjen jälkeen musiikki alkoi pelaamaan. Pienimmät tytöt olivat ensimmäisenä esittelemässä taitojaan aikuisten kannustaessa. Pikkuhiljaa kaikki naiset ja tytöt olivat terassilla ja tanssivat erikseen ja yhtä aikaa toisiaan kannustaen. Palasin ajassa yli 30 vuotta taaksepäin aikaan, kun ensimmäistä kertaa Marokossa pääsin tällaiseen naisten tanssihetkeen - ympyrä sulkeutuu; voi sitä tanssin riemua! Viimeisenä syöneet miehetkin ilmaantuivat yksi toisensa jälkeen tanssimaan. Nuorimmat lapset olivat hädin tuskin kaksivuotiaita, mutta liikekieli oli jo hallussa. Tanssi iltapäivän paahtavassa kuumuudessa jatkui yli kaksi tuntia; tulin vedetyksi tanssimaan uudestaan ja uudestaan. Opetin tytöille vähän itämaisen tanssin liikeitä ja he opettivat minulle omiaan…annoin heille vähän kotiläksyjä ja lupasin tulla tammi-helmikuussa uudestaan. Omalla itämaisen tanssin kokemuksellani pärjään hyvin täkäläisissä juhlissa.

Lopulta autokuskimme alkoi vinkkailemaan siihen malliin, että kerroin naisille, että meidän pitää lähteä.  Meidän oli tarkoitus olla takaisin klo 11.00 ja lopulta olimme takaisin neljältä. Meidät kutsuttiin vielä alakerran toimistoon ja sain esittelyn orpokodin toiminnasta. Vanhempi pariskunta oli perustanut orpokodin Kathmanduun 15 vuotta sitten, mutta maanjäristyksen jälkeen he olivat vuokranneet tämän talon Paunatista 1,5 tunnin ajomatkan päästä Kathmandusta: heillä oli nyt puutarha; hedelmäpuita ja vihanneksia kasvamassa ja turvallisempaa kuin Kathmandussa.

 He kertoivat, että yksi vanhimmista tytöistä oli saanut paikan sairaanhoitajakoulusta. Paikka on kuulemma todella vaikeaa saada ja nyt työn haave meinaa murskautua, koska he ovat saaneet kasaan vain puolet ensimmäisen vuoden lukukausimaksusta, mikä pitää maksaa etukäteen. He tarvitsisivat vielä 1000 USD. Jos he eivät kolmen päivän sisällä pysty maksamaan paikka menee seuraavalle jonossa. Hankalia kysymyksiä ja tilanteita. Tyttö antoi minulle lahjaksi piirtämänsä kehystetyn taulun….800€ ja hänen unelmansa toteutuisi ja hänestä tulisi sairaanhoitaja! Hän oli ollut luokkansa paras; vain parhaita arvosanoja. Pitkien hyvästelyjen jälkeen suuntasimme takaisin Kathmanduun mietteliäänä näkemästäni. Jos taloustilanteeni olisi yhtään parempi en epäröisi, mutta olen veloissa itsekin ja seuraavan kuukauden arvonlisäverot painavat päälle…!

Palattuani istuin pitkään ihan hiljaa.

 

Lue koko viesti
Julkaistu , julkaisija

Sarangi...

Ensimmäisellä matkallani Kathmanduun satuin sattumalta Sarangi veg ravintolaan. Se on hieman huomaamattomalla paikalla kuin sisäpihalla enkä muista miten sinne osuimme Saaran kanssa. Ihastuimme ruokaan, henkilökuntaan ja tunnelmaan ja aloimme viettää kylmiä tammikuisia iltojamme siellä. Viihtymistämme lisäsi vielä lämmityslaite, joka tuotiin aina pöytämme viereen.

Huomasimme, että aina samalla paikalla istui vaalea keski-ikäinen Lady, jolla näytti olevan keskeinen rooli ravintolan toiminnassa. Pikkuihiljaa aloimme jutella enemmän henkilökunnan ja siellä säännöllisesti aikaa viettävien muusikoiden kanssa ja meille selvisi, että lady on Australialainen Sandra, joka on perustanut tämän sosiaalisen yrityksen viisi vuotta aiemmin. Meille selvisi, että Sarangi toimii yhteistyössä yritysten ja järjestöjen kanssa tarjoten koulutusta ja työllistymismahdollisuuksia syrjäytyneille ja haavoittuville ihmisryhmille kuten alempiin kasteihin kuuluville, yksinhuoltajaäideille, leskille ja ihmiskaupan uhreille.

Sarangi toimii myös kansanmuusikoiden keskuspaikkana ja nämä musiikki ja tanssi-illat ovatkin olleet riemastuttavimpia kokemuksia Kathmandun matkoillani. Sarangi onkin täällä käydessäni paikka minne menen jos yksinäisyys yllättää.

Ensimmäisen matkani viimeisenä iltana menin ravintolaan hieman aikaisemmin kuin naiset, joiden kanssa olin sopinut tapaamisen siellä, saapuivat. Sandra pyysi minut pöytäänsä ja aloimme jutella. Hän näytti minulle kestokassin prototyypin ja ihastuin välittämsti ja sanoin haluavani heti ensimmäiset 1000 kpl kun se on mahdollista. Tästä käynnistyi prosessi joka on muuttunut todeksi nyt kaksi vuotta myöhemmin; Sarangi kassit ovat ensimmäisenä maailmassa myynnissä meillä Babadumissa!

Tie tänne ei ole ollut helppo; tuotantoprosessissa on mukana useita muuttuvia tekijöitä ja toimijoita. Kassien pitkä  tuotekehitys on taannut sen, että ne ovat lähes ikuisia ja kaikkien yksityiskohtien hiominen täydelliseksi otti aikaansa. Toisella matkallamme olimme tyttäreni Saran kanssa mukana Australiassa toteutettavaa varainkeruuta varten kuvatussa videossa ja osallistuimme myös tuotekehittelyyn. Nyt Sarangi – maailman paras ostoskassi on valmis maailman levitykseen ja se alkaa Suomesta ja Babadumista. Olen ihan täpinöissäni.

Sarangi kassit valmistetaan kierrätetyistä muovipulloista valmistetusta kankaasta (PET-polyester). Kasseihin painetaan nepalilaisten naisten Mithila art – taidetta ja kankaasta valmistetaan kestäviä ostoskasseja vaihtoehtona muovikasseille. Kasseihin painettava Design valmistetaan Relativ Nepal järjestön toimesta. Tämä järjestö kouluttaa ja työllistää naisia pyrkien säilyttämään tätä perinteistä taidemuotoa. Sarangi ostoskassiprojekti tarjoaa ompelukoulutusta ja sen myötä työllistymismahdollisuuksia myös Shakti Samuha järjestön naisille. Shakti Samuha on ihmiskaupan uhrien itse perustama järjestö. Sarangi järjestää heille ompelukoulutusta ja näin he saavat kipeästi tarvitsemaansa työtä ja sen myötä uuden elämän edellytyksia.

Sarangi-kassi on suomalaisen muovikassin kokoinen ja se menee pieneen taskuun tai käsilaukkuun menevään pussukkaan. Pussukka kiinnitetään lenkillä kassiin ja se ei katoa. Voit pestä kassin koneessa – design kestää konepesua ja kassi kulutusta rajattomasti. Tämä kassi on ihana itselle tai lahjaksi!

Istun piemeässä Sarangiravintolassa – salamat välähtelevät ja sähköt ovat poikki. Pöydällä lepattaa ohut kynttilä, ilmassa on kuumaa kosteutta ja mausteiden tuoksua – ukkonen jylisee. Sadekausi ja kesä lähestyvät ja välillä tuntuu kuin olisi kosteassa saunassa. Rankkasateet eivät ole tyypillisiä huhtikuussa, mutta nyt niitä on ollut muutama päivässä. Sähköt palaavat ja katkeavat taas; ravintolan keittiössä työt jatkuvat taukoamatta sähkön katkeamisesta huolimatta – jostain ilmaantuu lamppuja silmänräpäyksessä kun sähköt menevät poikki. Tarjoilija harppoo tottuneesti raput kattoterassille vesipullojen ja tarjottimen kanssa pilkkopimeässä. Seuraan silmät pyöreänä ja mietin minkä rankkasadekuuron välissä kipitän hotellille. Ravintolasta puuttuu kaksi tarjoilijaa ja ainokainen juoksee hiessä edestakaisin...palautan mieliini hänen kuukausipalkkaansa, joka on n 70€ ja hän tekee töitä 6 päivänä viikossa klo 9.00-23.00. Kysyn asiasta ja hän vastaa, että se on normaalia. Ei siis ihme, että täältä lähtee miehiä ja naisia töihin ulkomaille valtavia määriä. Suuri osa palaa kuitenkin takaisin, sillä ero perheestä, sukulaisista ja ystävistä käy liian raskaaksi. Nepalilaiset nukkuvat yhdessä aikuisiksi asti eikä ole mitenkään erikoista, että mies ei ole koskaan nukkunut yksin – hän siirtyy suoraan sisarusten vierestä vaimonsa viereen. Tähän on olemassa myös eräs käytännön selitys; pitkän kylmän jakson aikana on käytännöllistä nukkua lähekkäin.

Sähköt palaavat ja tunnelma särkyy. Naapuriravintolassa aloitetaa virittelemään instrumentteja, palmut taipuilevat tuulessa ja ravintolan suuria ikkunoita aletaan kiskomaan estäään myrskyn pääsyä sisälle. Saan ruokani ja nautin vegemussakasta valkoviinilasin kera. Annos on niin suuri, että jaan annoksen ravintolan omistajan kanssa. Sähköt sammuvat taas ja kynttilöitä sytytellään uudestaan. Kansanmuusikot ovat joutuneet keskeyttämään soittonsa läheisen ravintolan puutarhassa ja palailevat takaisin Sarangiin. Sateen jatkuttua pitkään huilisti alkaa soittamaan ja sanoo, että sillä tavalla sade saadaan loppumaan. Näin käykin ja hän pääsee lähtemään huiluineen mopolla 5 km päähän kotiinsa ja minä hipsin märkiä katuja pitkin kotihotelliin. Hyvää yötä.

Lue koko viesti
Julkaistu , julkaisija

Vuoteen 2076...

Tein pikaisen päätöksen lähteä henkilökohtaisesti tarkistamaan seuraavan vaate-erän valmistumista. Kohtaan jatkuvasti haasteita mitoituksessa ja myös printtien pesunkestossa on ollut ongelmia. Kaikissa Nepalissa tehdyissä vaatteissahan lukee: käsin pesu kylmällä vedellä. Länsimaiseen käytäntöönhän tämä ei lainkaan sovi vaan vaate täytyy pystyä pesemään vähintään 40 asteessa. Täkäläisittäin se on kuuma vesi ja olen pitkään keskustellut asiasta ja olemme päässeet kompromisiin: printtien tulisi kestää 30 asteen hienopesun. Ompelimo on ostanut kattoterassille pesukoneen ja testailee nyt siellä tuotoksiaan. Olen heille haasteellinen asiakas; kukaan muu ei ole koskaan aikaisemmin pureutunut näihin asioihin. Heillä on vientiä Ranskaan ja Italiaan, mutta pohjoismaihin ei ja olenkin selittänyt, että jos he haluavat kehittää vientiä on heidän saatava tiettyjä asioita kuntoon. Tein jopa niin, että raahasin takaisin erän tunikoita, joissa kaikki ei ollut mennyt ihan kohdilleen.

Yritykseni saama liikekumppanuustuki on juuri tätä varten: koulutusta, jotta meidän tarpeemme ja heidän tuotantonsa kohtaisivat ja meille tulisi pitkäkestoinen molemmille hedelmällinen liikekumppanuus. Tämä yritys, jossa olen kahdella viimeisellä matkallani viettänyt eniten aikaa on kahden veljeksen omistama perheyritys. Heillä on valoisat tuotantotilat Kathmandussa ja he työllistävät sekä naisia, että miehiä. He ovat oppimishaluisia ja kiinnostuneita kehittämään toimintaansa, joten olen käyttänyt hedelmällisen yhteistyön luomiseen paljona aikaa, vaikka takapakkejakin on tullut. Selviydeksi sanottakoon, etten vielä ole saanut lanttiakaan tätä liikekumppanuustukea – saaminen vaatii vielä paljon raportointia ja tilintarkastuksia.

Työajoista keskustelu on hieman turhauttavaa: näyttää siltä, että kaikilla on työtä on kuutena päivänä viikossa aamusta iltaan. Muistuttaa omaa yrittäjän työaikoja. Ihmettelen missä välissä he tapaavat perhettään, solmivat ihmissuhteita, hoitavat asioitaan. Ompelimomme omistavat veljekset sanovat, että työajat ovat vapaaehtoisia eli jos ei halua tehdä pitkää päivää ei tarvitse, mutta sitten tietenkin palkka on pienempi. Kun ole seurannut ompelimon työntekijöiden työskentelyä olen huomannut, että välillä he viettävät pitkiä aikoja jutellen ja vaellellen ympäriinsä ja välillä työtahti näyttää aika hurjalta. Päivällä äidit lähtevät käymään kotona kun lapset pääsevät koulusta ja usein tulevat takaisin lasten kanssa, jotka leikkivät ompelimon piha-alueella äitien työskennellessä. Täällä ei ole iltapäiväkerhoja. Veljekset kertovat, että he sallivat lasten tulla äitien mukana, näin ei ole kaikkialla. Ruuhka-aikoina heille tulee lisätyövoimaa kauempaa ja he asuvat ompelimon viereisessä talossa. Näin miten taxi toi kausityöntekijöitä kauempaa Tarain alueelta ja joukossa oli vajaakuntoisia miehiä, joita yritys myös työllistää.

Minulta kysytään jatkuvasti lapsityövoiman käytöstä, paljonko hinnasta jää työntekijälle, onko Reilun kaupan sertificaattia jne jne. Ompelimossa ei työskentele lapsia (ompelijoita naurattaa, kerron tästä, sillä he sanovat opiskelleensa pitkään tähän ammattiin; miten lapsi osaisi?). En osaa sanoa paljonko hinnasta jää työntekijälle; ainoa mitä voin kertoa, että he työskentelevät asiallisissa olosuhteissa, vaikuttavat tyytyväisiltä ja ovat iloisia, kun saavat lisätilauksia, joka tarkoittaa sitä, että työt jatkuvat. Sertificaatit ovat varmasti loisto juttu, mutta niin kalliita, ettei siihen ole mahdollisuutta pienillä yrityksillä. Lisäksi voisin kuvitella, että myös rahalla voi Aasiassa saada sertificaatin, mutta tähän minulla ei ole faktatietoa.

Tällä hetkellä omat voimavarani ja taloudellinen panostukseni riittävät siihen, että vietän täällä aikaa teettäen vaatteita ja seuraten niiden valmistusta ja valmistajia. Haluan olla rehellinen asiakkailleni ja kertoa asiat niinkuin ne ovat ilman sen suurempaa sädekehää asioiden ympärillä. Voin vakuuttaa, että bisneksenä tämä on ollut yritykselleni mitä surkein tähän asti, mutta jotenkin on tosi palkitsevaa nähdä miten monen ihmisen elämään tällaisen pienen ammatinharjoittajan toiminta voi vaikuttaa positiivisesti.

Nyt on ensimmäinen aamu tuloni jälkeen, että on voimia ja aikaa kirjoittaa. Tulomatkani ei sujunut kovin rattoisissa merkeissä; ensimmäinen ja viimeinen kerta Flydubain lennolla, joka huipentui siihen, että matkalaukkuni oli totaalisen tuhoutunut; puolet tavaroista puuttuui, mm vaatteeni ja meikkipussi. Jäljellä olivat ompelimoon palautettavat tunikat!

Ensimmäisenä päivänä kävin molemmissa ompelimoissa ja toisena vielä toisessa uudestaan ja sitten kaaduin kuumeessa sänkyyn. Sivu meni Uuden Vuoden Juhlat – täällä vaihtui vuosi 2076. Makasin hotellissa reporankana kaksi vuorokautta. Täällä ei onneksi ole lainkaa ilotulitusraketteja, mutta ihmiset huutavat kaduilla kovaa ja yhteen ääneen – siis ihan täysillä! Huokasin helpotuksesta kun rankkasade ja ukkonen hääti huutaja sisälle ja vaivuin lopulta kuumeiseen uneen ja vuoteen 2076! Kuten poikani sanoi – hän luuli, että aikaero Nepaliin olisi 4 tuntia!

Nyt istun tutussa rooftopissa sateen raikastamalla terassilla varjon alla; aurinko on kuuma ja kello on vasta 9! Hieman hankala yhtälö pöpperöisen pään ja hirveän nuhan kanssa, mutta päänsärky ja lihaskivut ovat ainakin aamusta pysyneet loitolla, joten suhtaudun jo positiivisesti tulevaisuuteen.

Ympärilläni on tuttu hyörinä; ihanat ladyt värikkäissä vaatteissaan käpsehtivät ympäriinsä ja kastelevat kasveja, pesevät pyykkiä ja lörpöttelevät taukoamatta. Ravintolan pojat, joita on töissä 4 ja asiakkaita keskimääräisesti 10 päivässä heräilevät nukkumapaikastaan, joka sijaitsee siis täällä Roof topissa, heidän työpaikallaan. Päivässä jää paljon aikaa kännykän näpräilyyn, seurusteluun ja välillä kun asiakas tulee tehdään töitä. Heistä moni on kotisin Kathmandun ulkopuolelta, kylistä ja kun he ovat töissä on se tauotonta ja sitten välillä saatetaan lähteä kotiin pitkäksikin aikaa.

Ompelimoon on hikinen 45 min matka tulikuumassa autossa ja harkitsen joudunko siirtämään täksipäiväksi suunniteltua reissua päivällä ja kuulostelemaan pysyykö kuume loitolla. Kevät tulee kohinalla kuulema Suomeenkin ja pääsen siitä nauttimaan jo Pääsiäisenä, mutta sitä ennen muutama päivä vielä monimuotoisessa Kathmandussa. Tuumataan toisen kerran lisää!

 

Lue koko viesti
Julkaistu , julkaisija

Kathmandu

Yöllisen sateen kastelema katu – mutaa, jonka yli loikimme kiveltä kivelle. Opiskelijat liituraitapuvuissaan äänekkäinä ja iloisina ylittämässä kaottista katua me heidän vanavedessään hyödyntäen heidän rohkeuttaan syöksyä mopojen ja autojen väliin. Likennepoliisi huitoo kuin Star Warsin valomiekalla risteyksessä – mikä työ Kathmandun kaaottisessa, pakokaasuisessa liikenteessä.

Olemme olleet Nepalissa viikon ja Intian jälkeen tänne tuttuihin ympyröihin tulo oli lähes liikuttava kokemus; nepalilaisten avoimuus, lämpö ja ystävällisyys tuntui niin hyvältä. Muutama päivä meni potiessa epämääräisiä oireita lämpöä, vatsan polttelua ja huonovointisuutta. Intialainen katuruoka aamusta iltaan maistui, mutta sen tulisuus oli liikaa sisuskaluilleni. Onneksi tuttu roof top ravintolamme tarjoaa banaanikaurapuuroa ja ginger-lemon-honey teetä ja toivuimme muutamassa päivässä. Saimme hiljaisimman huoneen ja muutama kymmentuntinen yöuni hoiteli sitten loput.

Tällä hetkellä minulla on mukissa teetä ja rommia; sateinen ja kylmä päivä kosteassa vaatteita valmistavassa ”tehtaassa” jäädytti meidät niin syvälle, että nappasimme naapuripuodista tällä kertaa veden ja vessapaperin lisäksi pienen pullon nepalilaista rommia. Sähköt katkeilevat vähän väliä ja huoneen pimeyttä halkovat salamat, joita seuraa laseja kumisuttavia jyrähdyksiä. Tätä sinfoniaa säestää sateen raju piiskaus ja hälytysajoneuvojen äänet. ”There is nothing to be worried” ystävä viestittää. ”Sunday sunshine when your flight is” toivon tosiaan niin.

Otsalampun valossa villasukkia etsiessäni mietin tekemiäni valintoja ja mikä minut on tuonut tähän tilanteeseen. Mainitsin kerran eräälle tuttavalle, joka käynnisteli Virossa tuontiyritystä tuodakseen käsintehtyjä tuotteita Nepalista ja Intiasta, että ranteeni ovat kipeytyneet hoitotyöstä ja vanha nilkkavaiva vihoittelee tanssihommissa. Hän vastasi lähettävänsä paketin Nepalista Joulun alla. Sillä tiellä olen; pankkitili on edelleen samassa jamassa, mutta ranteen sijaan vihoittelevat olkapäät. Onneksi en tiennyt mitä kaikkea verotukseen, kirjanpitoon, kilpailuun ja toimitukseen liittyvien vaikeuksien suhteen tuleman pitää. Työtäni voisi luonnehtia sanoilla haastavaa, mutta mielenkiintoista.

Olemme tällä kerralla työskennelleet lähes ainoastaan yhden vaatteita valmistavan yrityksen kanssa. Tämä yritys on valikoitunut yhteistyökumppaniksemme avoimuutensa ja kekseliäitten malliensa ansiosta. Meillä on ollut kiperiäkin keskusteluja, mutta koska vaikuttaa, että virheet eivät uusiudu ja neuvoistamme otetaan opiksi haluamme kääntää heidän kanssaan vielä uuden sivun. Olemmekin viettäneet heidän talollaan pitkiä päiviä, suunnitellen, odotellen mallikappaleita, kuvaten vaatteita ja nauttien yrityksen suunnittelijan loihtimista maukkaista aterioista kattoterassilla. Talossa on 6 kerrosta ja jokaisessa kerroksessa on omat toimipisteet eri työvaiheille: ompelu, mestareiden suunnitteluhuone, viimeistely, pakkaus jne. Ylimmässä kerroksessa on kaikki mallikappaleet ja siellä on sellainen karkkikauppa, että on runsauden pula valita meille uutuuksia. Koko talossa vallitsee iloinen tunnelma, siellä on siistiä ja valoisaa, joten on kiva teetättää siellä kevään mallistoa. Muuttelemme vähän heidän mallejaan ja teetämme myös omia malleja, joten tulossa on sellaisia vaatteita, joita ei todellakaan muualta saa.

Muutamia asioita on vielä hoitamatta; tarvitsemme mm lisää sanomalehdestä tehtyjä ostoskasseja. Tutustuimme viime reissulla mieheen, joka työllistää köyhiä, maaseudulta kaupunkiin työn perässä tulleita naisia; ihmiskaupan uhreja, eronneita, yksinhuoltajia eli kaikkein heikoimmassa asemassa olevia naisia. Mies kertoi että maanjäristyksen jälkeen hän sai kansainvälisiltä asiakkailtaan lahjoituksia, joita hän välitti hyväntekeväisyysjärjestön kautta maaseudulle tarkoituksenaan saada heille huopia, riisiä ym tarpeellista. Hän sai järjestöltä kuvia muutamasta kyläläisestä uusiin huopiin kääriytyneenä, mutta myöhemmin selvisi kuvien olleen lavastettuja ja rahat olivatkin hävinneet muuhun tarkoitukseen, kuin mikä alkuperäinen ajatus oli. Näin pettynyt mies päätyi avustamaan vaikeassa elämäntilanteessa olevia naisia suoraan ilman välikäsiä. Korruptio on iso ongelma kehittyvissä maissa ja voidaan vain arvailla mikä osa lahjoituksista ym tuista lopulta päätyy niitä tarvitseville. Myös me tahdomme omalla toiminnallemme pyrkiä varmistamaan avun menevän oikeasti sinne minne pitääkin.

Nepalilaisiin ihmisiin tutustuminen on antanut ajattelimisen aihetta: työaika on 6 päivää viikossa 11 tuntia päivässä ja esim ravintolan tarjoilijan palkka on noin 900 Npr eli 77€. Siitä yksineläjä maksaa 400 Npr vuokraa ja loppu jää muuhun. Ei ihme, että nuorten mieli on muualle tienaamaan ja”rakentamaan elämää”. Kastijärjestelmää ei pitäisi olla mutta se vaikuttaa vielä ihan tavallisten nuortenkin elämään: tyttö saattaa hyljätä alempikastisen pojan tai toisinpäin.

Pikkuhiljaa ajatus alkaa kääntymään Suomeen ja puotiasioihin siellä; edessä on verkkokaupan uudistaminen, on ratkaistava puodin kohtalo, mahdolliset yhteistyökuviot muiden pienyrittäjien kanssa, koetettava saada tapahtumamyynti rullaamaan jne jne. Lisäksi voimme hakea ensimmäistä erää ulkoministeriön hankerahoituksesta maksatukseen, joka pelastaa toivottavasti hieman tätä lainarahalla hankkeen eteenpäinviemistä. Koetan olla huolehtimatta ja suggeroin itseni takaisin unten maille yöllä havahduttuani – on tuhannen taalan paikka valvoa ja murehtia jos herää yöllä välillä 02-04! Huolien suhteellisuus on täällä läsnä koko ajan. Koetan kääriä mieleeni täältä hetkessä elämisen taitoa, kykyä nauttia siitä mitä on ja tärkeimpänä ylläpitää yhteisöllisyyttä ja läheisten yhteyttä.

Lue koko viesti
Julkaistu , julkaisija

Jaipur

Jos äänimaailmasta lähdetään liikkeelle, niin se on sanalla sanoen kaaos. Autot tööttäävät ajaessaan koko ajan – siis koko ajan! Höysteenä ilotulitusrakettien pauke, syystä, jota en tiedä (ilmeisesti aina on menossa joku festivaali) Koko ajan kuuluu myös laulua; tutkin huoneeni, koska epäilin, että täällä on jossain radio, mutta ilmeisesti joku laulaa tauotta mikkiin kadulla. Tämä hullun mylly on pahempi kuin Kathmandussa. Ensimmäinen päivä Jaipurissa.

Lennot sujuivat yllättävän helposti; 3.30 tuli taksi hakemaan meidät ystävämme luota maaseudulta (melkein ajoissa) hurja ajo pitkin mäkisiä ja mutkaisia teitä ja saavuimme Goan kentälle, joka ei ollutkaan kovin ruuhkainen tänä aamuna. Lensimme ensin Mumbaihin, jonka lentokenttä oli kuin nähtävyys; viherseiniä, intialaista taidetta, jopa kaloja altaissa. Taas niitä vastakohtaisuuksia, joihin täällä törmää joka puolella. Sitten toinen lento Jaipuriin ja nämä molemmat lennot sujuivat onneksi ilman suurempia kuoppia.

Varasimme hotellin bookingin kautta ja siellä hotellin kuvana oli kuva paikallisesta nähtävyydestä eli linnoituksesta joka näkyy läheiseltä vuorelta. Tämä olikin keskellä hulluinta kaaosta, mutta onneksi huone on intialaisen mittapuun mukaan siisti. Löysimme intialaista kasvisruokaa tarjoavan pienen ruokapaikan ja menimme syömään; kolme ateriaa ja teetä 6 €. Olemme olleet täysin terveenä. Goalla on totuttu tarjoamaan ruokaa turisteille, mutta täällä on oltava todella varovainen; salaateista saa vain unelmoida.

Toivuttuamme hotellin aiheuttamasta pienestä järkytyksestä läksimme kävelylle läpi hurjan hullunmyllyn, jossa koko elämän kirjo on kadulla. Siellä nukutaan filtti pään yli vedettynä pitkin pituuttaan keskellä kaikkea, keskellä katua. Likaiset lapset leikkivät maassa ja kun huomaavat turistin, silmät syttyvät, mutta ilme sammuu, kun kävelemme ohi. Kun kerran annoin rupioita yhdelle, oli heitä samantien lauma ympärillä ja heistä eroon pääsy olikin tuskainen tehtävä. Tämä todellisuus on rankempi kuin Kathmandu; päättymätön elokuva, joka sisältää vain inhimillistä tragediaa ja osia jaettaessa kaikki ovat saaneet huonoimman roolin. Tiedän, että vain askeleen päässä hienostoalueella roolijako on aivan toinen.

Japur sijaitsee Intian pohjoisessa Rajasthanin osavaltiossa. Osavaltio rajoittuu pohjoisessa Pakistaniin. Koko kaupunki maalattiin vuonna 1853 vaaleanpunaiseksi toivottamaan Walesin prinssi tervetulleeksi. Löysimmekin käveltyämme tunnin verran iltavalaistuksessa kylpevän ”pinkin kaupungin”. Väri on ehkä enemmän vaalea oranssi, mutta siitä viis. Kauniit rakennukset reunustavat intialaisen mittapuun mukaan leveää katua, jonka molemmin puolin kohoaa erilaisia koristeellisia satumaisia rakennuksia upeine portteineen. Alue on kuitenkin ihan tavallista markkina-aluetta, jossa on kaupan kaikkea mitä ihminen voi tarvita. Olin yllättynyt, ettei siellä pääsääntöisesti ollutkaan turisteille suunnattuja basaareita, vaan huonekaluja, pesuaineita, apteekkeja, talvivaatteita – kaikkea maan ja taivaan väliltä. Eikä myöskään muita turisteja. Osuimme myös museoon, jonka vartija kertoi sen olevan uusi ja houkutteli meidät sisälle. Näimmekin siellä perinteisiä Rajasthanilaisia vaatteita ja koruja, valtavia huoneen korkuisa nukkeja ja upeita astioita. Paluumatkalle otimme tuk tukin eli mopo riksan, joka töyssytti meidät läpi kaaoksen takaisin hotellille. Nukahdin metelistä huolimatta heräten välillä vain etsimään pudonneita korvatulppia.

Aamu valkeni viileänä ja meluisena. Lämpötila öiseen aikaan on noin 5 astetta, päivisin 17 kieppeillä. Aamiaisen jälkeen alamme odotella Ravia, jonka päiväpeittoja Babadumissa on myynnissä. Haluan tutustua peittojen teko prosessiin tarkemmin ja hän on luvannut esitellä sitä. Isä ja poika saapuvatkin ja nousemme heidän autoonsa. Ensimmäisenä menemme myymälään, jossa meille selviää jo, että painotekniikoita on useita. Ihastun vuosituhansia vanhaan ”Dabu” nimiseen tekniikkaan, jossa käytetään savea apuna kuvioinnissaja näin saadaan luonnollisen näköisiä kuvioita. Sitten meille esitellään ”block print” eli leimasimilla käsin painettuja kankaita ja saan myös tietää, että osa kankaista tehdään myös käyttäen silkkipaino tekniikkaa. Yksi matkani tarkoitus on saada selville lisää heidän käyttämistään väreistä ja siitä, että minulle on kerrottu peittojen olevan kasvivärjättyjä.

Lumoudumme kankaiden ihanista väreistä ja printeistä. Saan kuulla, että vaaleapohjaisten peittojen kuvioiden käsin leimasimilla painaminen tapahtuu käyttäen ”natural colours” eli luonnon värejä. Saan myös selville sen jota olen uumoillutkin, että he käyttävät maaperästä saatavia väriaineita myös eli mineraaleja ja oksideja värjäykseen. Suomalainen käsitys kasvivärjäyksestä laventuukin nyt eli ”natural colours”käsite pitää sisällään myös maaperästä saadut väriaineet. On selvää, että värjääjille ja tekstiilien käyttäjille luonnon väriaineet ovat ystävällisimpiä kuin kemikaalit, joten tässä aamulla anivarhain pohdiskelen miten etenen peittoasioiden kanssa, sillä yksiväriset peitot kulta painatuksilla ovat pääsääntöisesti kemikaaleilla värjättyjä.

Puodilta jatkoimme kujia pitkin kävellen matkaa ja tutustumme käsityöläisiin, jotka kaivertavat puusta kankaiden painamisessa käytettyjä upeita leimasimia. Eteemme pelmahti ryhmä häikäisevän värisiin juhlavaatteisiin pukeutuneita naisia: punaista, keltaista ja kultaa sekä nelimiehinen orkesteri. Hääväkihän se siinä ja pian meidät kutsuttiin tanssimaan. Tanssihetkestä lämmenneenä jatkoimme matkaa paikkaan jossa kankaat painetaan.

Siellä pitkille tasoille oli levitetty kankaita ja nuoret miehet painoivat kankaisiin kauniita kuvioita käsin kaiverretuilla puisilla leimasimilla. Ensin yksi kerros, sitten toinen ja kolmas ja kaunis kuvio alkoi rakentua tarkasti ja huolella. Nuoret artesaanit työskentelivät keskttyneesti ja olimme tosi vaikuttuneita näkemästämme. Voin vain kuvitella miten paljon miellyttävämpää on työskennellä luonnon väeiaineiden kanssa kuin kemikaalien. Pääsin kysymään myös mieltäni askarruttavia kysymyksiä mm mistä saadaan mustaa. Vastaus oli iron eli rauta ja näin sekin mysteeri on selvitetty.

Päiväpeittojen tekeminen on siis monen käsityöläisen yhteistyön tulos; värjääjät, kankaanpainajat, ompelijat ja käsin tikkaajat ovat kaikki omissa yksiköissään ja viimeisenä tehtävän käsin tikkauksen tekevät naiset omissa kodeissaan.

Palailemme päivän kestäneeltä tutkimusmatkaltamme vasta illansuussa. Tänne Jaipuriin oli pitkä matka, mutta olemme löytäneet mitä läksimme etsimään. Välillä tieto lisää tuskaa, antaa vastauksia, varmuutta ja selkeyttää suuntaa. Tie, jonka Babadum on valinnut ei todella ole ollut helppo, mutta todella mielenkiintoinen. Mielessäni risteilevät kuvat basaareilla näkemistämme puoli-ilmaisista päiväpeitoista, joiden tekijöistä, väriaineista ja laadusta ei ole mitään takeita. Toisena vaihtoehtona nämä vuosituhansia vannhoilla tekniikoilla, luonnonväreillä painettavat, huolella valmistetut peitot, joiden taitavat tekijät olemme nähneet silmästä silmään.

Miksi tässä maailmassa pääosan esittäjä tuntuu olevan raha? Miksi me useimmiten etsimme sitä halvinta vaihtoehtoa, juoksemme loppuunmyyntiin silmät kiiluen, täytämme ALE- laarien reunat taistellen viimeisistä räteistä tajuamatta, että valtavien koneistojen takana on vain saada imettyä meistä hölmöistä kuluttaista kaikki irti. Ostamme rätin, pesemme sen ja tajuamme ettei se ollutkaan niin kiva. Ostamme marketeista kyselemättä onko tuote tehty lapsityövoimalla, viis veisaamme hikipajojen loppuunajetuista työntekijöistä, viisveisaamme itsestämme – mistä lopulta välitämme?!

Tiedän, että sinä joka luet tätä olet toista maata <3 Miten saisimme näitä ajatuksia heille, joille asiat ovat yhdentekeviä? He eivät tiedä, eivät välitä ja ovat ehkä sen ajan ”lapsia”, joille kaiken mittana raha; hinta kysytään ensimmäisenä.

Uusi aamu on valjennut viileänä; ulkoa kuuluu kuin kuin fuusio jazzia – torvien törähtelyä ja melodian pätkiä. Autojen äänimerkkien konsertti laantuu hetkeksi yöllä jatkuen taas ani varhain. Huone on kylmä ja näpyttelen vällyjen alla. Paksujen verhojen raosta pääsee valoa ja lupaavasti näyttää siltä , että aurinkokin pilkistelee. Eilinen rankka sade ja ukonilma on siis ohi. Suunnittelen peseväni vähän pyykkiä, sillä saamme aamuisin lämmintä vettä klo 7-12. Vien pyykit ylös katolle kuivamaan – onneksi repun pohjalta löytyi kaksi puista pyykkipoikaa. Kiitos kun luit, kommentit antaisivat voimaa.

Lue koko viesti
Julkaistu , julkaisija

Maaseudun rauhaa

Lintujen huumaava konsertti, viljelykset ympärillä, kissa pyörimässä jaloissa – kello on seitsemän aamulla ja kuuntelemme näitä aamun varhaisia ääniä ystävän terassilla odotellen hänen heräämistään. Kaukaisuudessa kuuluu lähtevä lentokoneen jyly; lomalaiset eli mieheni ja pikkumies palaavat Suomeen ja jatkamme tyttäreni, hänen miesystävänsä ja minä matkaa Jaipuriin Rajahstaniin tutustumaan päiväpeittojen tekoon ja syventämään kontakteja jo löydetyn liikekumppanin kanssa. Tyttäreni miesystävällä on kokemusta ekokylistä täällä ja hän on matkaillut Intiassa paljon. Koen myös, että täällä miehen mukana olo helpottaa asioiden etenemistä ja lisää turvallisuutta.

Aurinko nousee ja valtaa tilaa täysikuulta. Kultainen pallo hohtaa taivaanrannassa ja alkaa lämmittämään vääjäämättömästi. Kuumimpaan aikaan lämpötila nousee 35 asteeseen täällä Goalla. Jaipurissa näyttäisi olevan päivällä noin 27 astetta yöllä 15, joten siirrymme vähän viileimpiin olosuhteisiin. Hyvä niin, koska sisämaassa olo voisi käydä näissä lämpötiloissa tuskalliseksi.

Olo on vähän epätodellinen; kaksi Ayurvedista hierontaa peräkkäisinä päivinä saattoivat minut hieman uuteen olotilaan – keho ja mieli tuntuvat rentoutuneemmilta ja mukana tiukasti pysyneet stressin aiheet tuntuvat olevan hiukkasen kauempana, kuin oven takana.

Ayurveda-kokovartalohieronta on Intiasta ja tarkoittaa ”elämän tiedettä” intialaista lääketiedettä ja se on Intiassa virallinen hoitomuoto länsimaisen lääketieteen rinnalla. Täällä on ayurvedaan erikoistuneita yliopistoja ja ja ayurveda-lääkärin tutkinto ja hoitajakoulutus ovat terveysministeriön sertifioima. Hoidossa käytetään ruokavaliota, päivä-ja vuodenaikarytmiä, yrttilääkintää, meditaatiota, joogaa, öljyhoitoja ja hierontaa sekä puhdistavia hoitoja kuona-aineiden poistamiseksi kehosta. Valitettavasti löysin tämän tohtorin vasta lomamme loppupuolella, joten näin syväluotaavaan hoitoon ei ollut aikaa. Hänen praktiikkansa oli suosikkirantapaikkamme vieressä ja uskaltauduin juttusille. Hän kertoi olevansa ayurvedinen lääkäri ja tulevansa Goalle sesongin aikaan. Varasin ajan seuraavaksi päiväksi ja hän kysyi ikäni ja sanoi valmistelevansa minulle sopivan öljyn ja yrttinyytit seuraavaksi päiväksi klo 15, kun kuumin aika on jo ohi.

Täytyy myöntää, että minua vähän jännitti kun tohtori alkoi sitoa bambumajan ovea narulla kiinni ja käski riisuutua. Alushousutkin piti heittää pois ja sain tilalle narulla sidottavan lannevaatteen. Seuraavat kaksi tuntia kuluivatkin sitten öljyssä lillumisen ja kuumilla yrttinyyteillä takomisen merkeissä. Hoito oli miellyttävä, välillä yrttinyytit tuntuivat polttavilta, kun hän hieroi ja taputteli niillä voimakkaasti. Hieroja ja jäsenkorjaajataustallani ja monenlaisissa hoidoissa olleena täytyy antaa täysi tunnustus hoitajalle ja hoidolle; hän hoiti antaumuksella ja asiallisesti. Olo oli hoidon jälkeen auvoinen ja tuntui kuin stressin eteen olisi vedetty verho. Varasin vielä seuraavaksi päiväksi toisen hoidon. Voinpa nyt väittää, että ongelmaiset olkapääni ovat nyt parempana ja käsieni liikeradat ovat symmetrisemmät. Tajusin myös hoidon aikana mistä ongelmat ovat saaneet alkunsa; hieronta ja jäsenkorjaustyö vaatisivat paremman lihaskunnon. Tämä hoitomuoto tuntui kaiken kaikkiaan minun ajatusmaailmaani sopivalta ja uskon palaavani tänne ja syventyväni asiaan lisää.

Aurinko alkaa lämmittämään ja olemme saaneet seuraksemme naisen, joka tuli syöttämään kissaa ja lakaisemaan pihaa, Kissalla on pentuja ja se syö ahnaasti lautasellisen riisiä. En pane pahakseni tätä rauhallista aamuhetkeä kahden viikon perhelomailun jälkeen. Pihaa reunustavat banaanipuut ja kookospalmut. Intiassa on yksi varteenotettava vaara liikenteen lisäksi; kookospähkinät. Niitä putoilee palmuista ihmisten päähän. Varsinkin mopolla ajaessa sellaisen isku voi koitua kohtalokkaaksi. Ensimmäisinä öinä havahduin talomme katolle putoileviin kookospähkinöihin ja säikähdin kovaa terävää kopsahdusta.

Sisältä alkaa kuulua kolinaa; ystävämme alkaa heräilemään. Annoimme talomme pois aamulla, saatoimme lomalaiset koneeseen ja vietämme tämän päivän täällä peltojen keskellä jatkaen matkaa ensi yönä neljän aikaan.

Koetan raottaa varovasti rentouttavien hierontojen verhojen taakse työntämiä työasioita. Intia on valtava ja tunnen itseni pieneksi ja tietämättömäksi. Myös vaatebisneksen jättimäisyys ja siihen liittyvät epäkohdat saavat epävarmaksi, mutta aion edetä pienin askelin. Nyt tuntuu, että etenin aikaisemmin isoin askelin ja kohtasin suuria pettymyksiä. Kilpailu, kateus ja väärinkäsitykset ovat myös tällä alalla yleisiä. Olen luottanut ihmisiin liian sinisilmäisesti, innostun liian helposti ja innostuessani realismi unohtuu. En toisaalta haluaisi kasvattaa kovaa kuorta ja olla innostumatta, mutta Babadumin taivalta pitäisi tasapainottaa ja saada asiat etenemään tasaisesti ilman kuoppia ja hyppyjä.

Pieni turkoosikauluksinen lintu hyppää pyykkinarulle ja keikuttaa pyrstöään iloisesti, kissaemo kurkkii rähjäisestä varastosta vieressään pieni sinisilmäinen kissanpentu. Selvisi, että valkoiset linnut, joita näkee istumassa puhveleiden päällä ovat jalohaikaroita; yksi sellainen tepastelee edessäni banaanipuun alla aamuauringossa. ”Mummo” eli iäkäs nainen oranssissa topissa, sari kietaistuna ympärilleen ja sen suojaksi vetäisty vaalea kangas ja samasta kankaasta oleva turbaani kuoputtelee puutarhassa.

Vedän verhon stressin eteen ja hengitän syvään vielä ihanan raikasta aamuilmaa. Sisältä talosta tuoksahtaa munakkaan ja kahvin tuoksu. Ensi yönä taksi hakee meidät ja lennämme Mumbain kautta Jaipuriin Rahjastanin pääkaupunkiin, mutta enpä murehdikkaan sitä vielä vaan nautin maukkaan aamiaisen ja käytän tilaisuuden hyväkseni nauttiaksen maaseudun rauhasta – sitä ei ihan kohta ole matkallamme luvassa

 

Lue koko viesti
Julkaistu , julkaisija

Goa 7.1-21.1

 

Viime lomasta on aikaa; perustin puodin viisi vuotta sitten, enkä muista lomailleeni sen jälkeen muutamia juhlapyhiä enempää. Se alkoi kostautua ja nyt puhalsin pelin poikki, vaikka yrittäjänä olo ei kaiken järjen mukaan sallisikaan lomailua. Ulkoministeriöltä saamamme liikekumppanuustuki koskee sekä Intiaa, että Nepalia, joten yhdistän nyt loman ja työn, eli jatkan tästä loman jälkeen sitten Jaipuriin päiväpeittoasioissa.

Olo oli ensimmäisinä päivinä pöllämistynyt; aloin hiljalleen venytellä kipeitä lihaksiani ja olen koettanut muistaa hengittää ja uskaltanut hieman rentoutua. Uiminen, mainingeissa lilluminen ja lapsenlapsen kanssa vedessä hulluttelu ovat parasta lääkettä stressiin ja väsymykseen, joten uskon, että kaksi lomaviikkoa tekevät tehtävänsä ennen kuin jatkamme työjuttujen parissa matkaamme.

Kirjoitukseni keskeyttää vaaleankeltainen vahtikoiramme innokkaalla hännänheilutuksella – munakkaan tähteet ovat tehneet tehtävänsä ja koira nukkuu yöt ovemme ulkopuolella ja ilmoittaa jos joku erehtyy liian lähelle ovea. Saatan törmätä siihen myös aamukävelyllä rannalla, kun se palailee yöllisisltä retkiltään ja tunnistaa jo kaukaa. Se on hyvinvoivan näköinen ja sillä on kaulapanta ja se eroaa täysin rannalla juoksevien koiralaumojen laihoista yksilöistä. Yleensä rantakoirat ovat ystävällisiä, mutta varsinkin pimeän aikaan saattavat aiheuttaa harmia rantakävelijöille.

Naapurissamme on veg&jooga ravintola, resortti ja jooga sali. Siellä aamupalaksi surautettavat smoothiet manteleista, pinaatista, inkivääristä, rusinoista, ananaksesta jne ovat ihana aloitus päivälle. Listalla on myös parathaleipiä, joiden sisälle leivotaan pinaattia, sipulia, juustoa yms ja ne nautitaan Nepalista tutun tulisen pikkelsin ja jugurtin kanssa.

Jännittävintä on toistaiseksi ollut hypätä arvon siippani kyytiin, jonka vuokraama intialainen moottoripyörä Royal Enfield putputtaa kovalla äänellä ja kiidättää meitä mutkaisia ja välillä tosi ruuhkaisia kyläteitä pitkin paikasta toiseen. Intiassahan on vasemmanpuoleinen liikenne, mutta onneksi miehelläni on tosi vankka moottoripyrätausta, joten alun järkytyksen jälkeen olen ollut kyydissä suhteellisen turvallisin mielin. Ainoana ohjeina on paikallistuntemusta omaavilta ystäviltämme, että käyttäkää äänimerkkiä ja kaasu pohjaan jos poliisit yrittävät pysäyttää. Poliiseilla onkin tapana pysäyttää turisteja vain saadakseen rahaa ilman mitään syytä – eli äkäinen pillin vihellys ja poliisien pysäytysyritys tarkoittakin nyt, että pidä lujasti kiinni!

Retkillämme olemme pongailleet hehkuvanvärisiä temppeleitä; voimakasta pinkkiä, keltaista, turkoosia – huumaavia väriyhdistelmiä! Ajelimme palmujen ja ikivanhojen puiden reunustamaa joenvartta pitkin ja piipahtelimme intialaisissa kylissä. Aito Intia löytyy yllättävän läheltä vastapainona Goan turistirannoille. Täällä pohjois Goassa olemme nähneet yhden suomalaisen, mutta venäläisiä tovereita sitäkin enemmän. Olemme vuokranneet talon, joten oma rauha on siltäosin taattu. Rauhallisia rantojakin löytyy; sunnuntaina seikkailimme rannalle, jossa oli vain intialaisia yhdessä osassa ja sitten silmänkantamattomiin autiota rantaa. Uiminen onkin se juttu, jota täällä pystyy tekemään; vesi on sopivan lämmintä ja aallot sellaisia, että lillumisessa on pieni jännitysmomentti, mutta se ei kuitenkaan ole liian vaarallista.

Lapsenlapsi nakottaa katsoa minua silmiin uimarengas kainalossa, joten kelailut sikseen ja mereen. Tavoitteenani on saada olkapää ja jalat elvytettyä kahdessa viikossa toimintakykyiseksi ja kuntoutusohjelmaani kuuluu paljon uimista ja kävelyä ja vähän tietokoneella oloa, joten nyt menoksi.

Päivän jälkeen olo on raukea, iho tuntuu kuumottavan ja hiukset ovat suolaveden kihartamat. Illallisella aloitamme varovaisesti suunnitella matkaa Jaipuriin ja kertaamme vielä mitä tavoitteita meillä on; haluamme saada lisätietoa värjäysmenetelmistä ja sisustustuotteiden tekijöistä. Todennäköisesti menemme Goalta Mumbaihin junalla ja siitä Jaipuriin lentokoneella. Maan sisäiset lennot tuntuvat vähän kuumottavalta ajatukselta, mutta se joka leikkiin ryhtyy se leikin kestää. Ostettuna on jo halpalentoyhtiö Goindian lentoliput välille Delhi-Kathmandu 31.1.

Kirjoittaminen on ollut katkonaista; pikkumies huolehtii siitä, etten istu liian pitkään koneella. Tänään hän meni taidekerhoon ja sain hetken näpyttelyrauhaa. Huomenna menen Bollywood tanssitunnille ja ylihuomenna on pikkumiehen 6 v synttärit..elämä asettusi helposti uomiinsa täälläkin.

Voimia sinne rauhaan ja valkeuteen – kaikessa on puolensa.

Lue koko viesti
Julkaistu , julkaisija

Kadut ovat alkaneet...

..täyttyä; turisteja on ruvennut saapumaan sadekauden jälkeen Kathmanduun. Suurin osa heistä on ohikulkumatkalla. Lähestyvä festivaaliaika näkyy myös katukuvassa; jokapuolella on Dashain ale kylttejä ja nepalilaiset ostavat uudet vaatteet kaikille perheenjäsenille. Dashainia varten myös koteja siivotaan ja taloja kunnostetaan ja maalataan. Korkeilla katoilla näkyy hengenvaarallisesti keikkuvia miehiä maalaamassa ja leikkaamassa rönsyilemään päässeitä kasveja. Dashain tarkoittaa myös vähintään viikon lomaa kaikille, joten Kathmandu tyhjenee ja väki virtaa maaseudulle sukuloimaan (tarkoittaen myös sitä vähäpätöistä seikkaa, että meidä tilauksemme viivästyvät….taas). Pitkän festivaaliajan huipennus ja loma-aika alkaa 16.10 eli silloin kun lähdemme takaisin koti-suomeen. Eilen olimme basaarialueella, jossa oli menossa mahdottomat vaatemarkkinat; porukkaa oli valtavasti ja intoiduimme mukaan shoppailemaan taatusti tekokuituiset sametti leggingsit Saralle ja minulle puuvillaisen kurtan.

Etsiessämme kahvilaa nousemme kävelysillalle, josta on näkymät suurelle nurmialueelle, jonka keskellä on pylväiden reunustama käytävä päättyen kuin amfiteatterin raunioihin. Ihmettelemme koska se on keskellä ruuhkaista täyteen ahdettua Kathmandua, mutta alueella ei näy ristin sielua. Otin kuvan, jota näytin tänään ystävällemme, joka kertoi, että alueelle pääsee vain kerran vuodessa – sinne saavat mennä tytöt, joilla ei ole veljiä ja pojat, joilla ei ole siskoja ja sieltä voi saada itselleen siskon tai veljen. Ystävämme kertoi, että hänen veljensä kuoli 5 vuotta sitten ja hänkin menee sinne rukoilemaan.

Keittiössä pojat muotoilevat kauhalla riisiä lautaselle ja asttelevat muut herkut metalliastioihin riisin ympärille. Tänään saammekin aivan erityishyvää Dahl Bhatia ja kokki käy kysymässä maistuuko, kehumme vuolaasti ja kokki hymyilee hieman ujosti.

Huomenna on nepalilaisten vapaapäivä ja meilläkään ei ole erityisiä suunnitelmia. Ajatuksemme ovat sunnuntaille järjetyneessä vierailussa. Menemme tukikohdaksemme muodostuneen Sarangi ravintolan omistajien Sandran ja Kedarin kanssa Shakti Samuha järjestön yhteen kolmesta tukikohdasta Kathmandusta. Shakti Samuha on ihmiskaupan uhrien itsensä perustama ja hallinnoima järjestö. Järjestö sai alkunsa vuonna 1996 kun Intian hallitus suoritti kansainvälisen painostuksen alaisena ratsian Mumbain punaisten lyhtyjen alueelle ja vapautti 500 tyttöä ja naista epäinhimillisistä oloista bordelleista joissa heitä pidettiin orjina vasten tahtoaan. Heidän joukossaan oli nepalilaisten lisäksi myös intialaisia ja bangladeshilaisia naisia. Vapauttamisen jälkeen heitä pidettiin Intian hallituksen toimesta yli puoli vuotta ”säilössä” oloissa, jotka eivät ratkaisevasti eronneet bordellien oloista. Syntyi kiistatilanne jossa Nepalin hallitus kieltäytyi kotouttamasta naisia, koska pelkäsi heidän tuovan mukanaan HIV:tä ja aidsia Nepaliin. Useat paikalliset järjestöt kuitenkin toimivat ja tekivät aktiivisesti töitä uhrien oikeuksien puolesta ja lopulta hallituksen oli taivuttava ottamaan heidät takaisin kotimaahansa. 15 näistä pelastetuista nepalilaisista tytöistä ja naisista päätti kääntää kyyneleet ja tuskan voimakseen, järjestäytyä ja perustaa Shakti samuhan. Sen missio on taistella ihmiskauppaa vastaan sekä käytännössä että ennaltaehkäisevästi, puolustaa uhrien yhteiskunnallista asemaa ja oikeuksia sekä tarjota orjuudesta pelastetuille käytännön tukea, turvaa ja mm koulutusta. Järjestö rekisteröitiin virallisesti vuonna 2000 ja se on toiminut aktiivisesti siitä asti. Shakti samuhan perustajalle on myönnetty Aasian Nobelin rauhanpalkinto, mutta siitä huolimatta järjestö painii vakavien taloudellisten vaikeuksien kanssa ja tuen tarve on huutava. Verrattuna toiseen paljon suurempaan ihmiskauppaa vastaan toimivaan järjestöön Nepalissa sillä ei ole tukenaan mm ammattimaista markkinointikoneistoa, koska Shakti samuha on edelleen juurilleen uskollisesti täysin uhrien itsensä pyörittämä järjestö.

Punainen leija kieppuu ilmassa, taustalla siintävät vuoret ja valkoinen kyyhky lennähtää vireisen talon katolle. Nepalilainen musiikki leijuu leijan tahtiin ja odotamme nälkäisenä lounasta joka on viivästynyt Shakti Samuhassa vierailun takia. Täytyy myöntää että vierailu jännitti meitä molempia, mutta sydämellinen yksikön johtaja otti meidät iloisesti vastaan ja jännitys haihtui. Tutustuimme työpajaan, jossa nuoret, hädin tuskin 15 vuotiaat tytöt tekivät värikkäistä lasihelmistä koruja. Kanssamme paikalla olivat australialaisen dokumenttielokuvan työryhmä haastattelemassa tyttöjä. Johtaja esittelee meille ja kuvausryhmälle yksikössä valmistettavia koruja, huiveja, meikkipusseja ja muita tuotteita. He saavat jo ompeluopetusta toisen yhteistyökumppanimme toimesta, mutta heidän taitonsa eivät vielä riitä vaatteiden valmistukseen. Vierailu on kokonaisuudessaan erittäin vaikuttava ja vetää hiljaiseksi koko loppu päiväksi. Olemme vakuuttuneita siitä että tämä on taho jonka kanssa tahdomme tehdä yhteistyötä ja jota haluamme olla mukana tukemassa. Yhteistyökuvioista siis lisää myöhemmin...

Nyt on uusi aamu. Meillä on tasan viikko aikaa vielä täällä Kathmandussa. Haluaisimme käydä maaseudulla, mutta päivä toisensa jälkeen ilmaantuu asioita, jotka pitää hoitaa. Täällä asioiden hoitamiseen kuluu paljon aikaa ja yhtenä päivänä ei paljon saa aikaiseksi. Lähestyvän Dashainin takia kadut ovat todella ruuhkaisia ja kaikkialla odotetaan lomaa. Allu parath, pannulla paistetut vihannesleivät, vahva pikkelsi ja tuorepuristettu vesimelonimehu saapuvat pöytään. Mukavaa päivää Sinulle!

Lue koko viesti
Julkaistu , julkaisija

Hurtat, Hertat...

 

Hurtat, Hertat…

 

...Karviset ja Pupuset syntyvät pian! Nahkapohjaiset, käytössä erittäin kestävät kylmän päivän pelastajat lämmittävät varpaita ja tuovat iloa elämään vauvasta vaariin! Oho, tästähän tuli mainospuhe.

Hovutetut vauvan tossut olivat ensimmäinen kontaktini nepalilaisten kädentaitajien tuotoksiin; ne olivat päällimmäisenä paketissa, jonka ystäväni lähetti minulle Nepalista nelisen vuotta sitten ja tässä me nyt mennä köröttelemme (tai paremminkin matelemme) kohti ”huopatossutehdasta”. Tutustuin viime reissullani mukavaan kauppiaaseen aivan matkamme viime hetkillä ja tilasin häneltä aikuisten avokkkaita, mutta te arvon asiakkaat olitte voimakkasti sitä mieltä, että eläintossuja pitää saada!

Päädyimme siis takaisin tuttuun puotiin ja totesimme laadun ja designin olevan sitä mitä haemme ja myyjäpoika kertoi, että he voivat tehdä meille tilauksesta myös aikuisten eläintossuja (jipii). Vielä tarvitaan kuitenkin vierailu tekijöiden luona ja yrityksen taustojen selvittelyä ennen kuin teemme tilauksen.

Tunnin ajelun jälkeen isäntä viittilöi meidät ulos autosta; tuuli puhaltelee ja huomaamme olevamme lähes maaseudulla. Talon ympärillä on peltoja ja tuulessa suhisevaa bambupusikkoa. Vähän jännittää mikä meitä odottaa, mutta kaikki epäilykset katoavat kun vastassa onkin iloisia, nauravaisia ja vitsailevia naisia. Työskentelyn lomassa naiset lörpöttelevät meille estoitta omalla kielellään ja samalla jututtavat, väittelevät ja sanailevat pomonsa kanssa. Ensimmäisessä paikassa näemme tossujen valmistusta ja ihailemme miten kauniit tossut syntyvät vaihe vaiheelta taitavissa käsissä. Tuuli puhaltelee vilvoittavasti ikkunoista ja työolot vaikuttavat olevan ok. Isäntä kertoo että hänen yrityksessään työskentelee yhteensä 200 ”kotiäitiä” kolmessa eri toimipaikassa. Iältään naiset ovat hyvin eri ikäisiä päälle kaksikymppisistä lähes kuusikymppisiin. Jatkamme matkaa toiseen yksikköön, jossa valmistetaan huopapalloja ja niistä edelleen pannunalusia ja mattoja. Tunnelma on siellä lähes riehakas ja nauraa rätkätämme yhdessä naisten kanssa. Yksi naisista kinastelee isännän kanssa materiaaleista ja jostain työnsä yksityiskohdista, minä pääsen itse kokeilemaan pallojen huovutusta käytännössä Saran ottaessa videokuvaa. Isäntä esittelee ensisammutusvälineistöä ja kertoo naisten työskentelevän 8h päivässä. Hän kertoo myös vuosittaisista auditoinneista, joissa haastatellaan työntekijöitä, tarkastetaan palkkausta, työoloja jne. Käymme vielä kolmannessakin työpisteessä, jonka jälkeen ajelemme iloisina ja hyvillä mielin takaisin Kathmanduun. Nyt olemme nähneet huopaotustemme syntyvän ja ne saivat päivän aikana aivan uuden arvon ja merkityksen. Valmistusprosessi jokaisen huovutetun tuotteen kohdalla vaatii äärimmäistä tarkkaavaisuutta ja kärsivällisyyttä, ei siis voi kun nostaa hattua näille daameille!

Iltamme kuluu ”koti roof topissa”. Herkuttelemme jälleen Dahl bhatilla, Saran erityisherkuksi on muodostunut paikallinen pikkelsi, jota tarjotaan pienessä metalliastiassa yhtenä Dahl bhatin lisäkkeenä. Koetamme kuumeisesti selvitellä pikkelsi herkun reseptiä; ainakinsiinä on sitruunaa kuorineen, kurkumaa, chiliä, ”other vegetables”, pähkinää, mausteita jne. Hän pyytää sitä aina lisää, mikä huvittaa poikia kovasti. Istumme usein iltaa täällä ja kolme nuorta miestä: ”hovimestari”, tarjoilija ja kokki viettävät aikaa katsellen Bollywood elokuvia, räpläten puhelimia ja pälpättäen. Pieni vilkaisu ja sanat Dal bhat saavat porukkaan eloa, ruoka valmistuu keittiössä hyvin ripeästi.

Kadun meteli, laulu ja rummutus kuuluvat välillä korvia huumaavasti, mutta yö hiljenee yhdentoista maissa. Aamulla puoli seitsemän jälkeen roof topin pojat kömpivät asumuksestaan joka on pieni huone roof topin perällä. Respan poika heräilee respasta ja kauniit ”cleaning ladyt” saapuvat paikalle hurmaavissa työasuissaan. Koko porukka aloittaa estottoman pälpätyksen, joten aamulla saattaa korvatulpat olla tarpeen jos mielii nukkua pidempään. Hotellin johtaja Krishna on säkenöivän ystävällinen ja hänen kaunis vaimonsa sekä kaksi ihastuttavaa tytärtään pyörivät myös sulavasti mukana hotellin arjessa. Tuntuu taas että olen ollut täällä nauru ja hymyhoidossa! Täytyy koettaa muistaa miten hyvää tekee nähdä hymyjä ja hymyillä myös itse takaisin. Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa tämä päivä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hurtat, Hertat…

 

...Karviset ja Pupuset syntyvät pian! Nahkapohjaiset, käytössä erittäin kestävät kylmän päivän pelastajat lämmittävät varpaita ja tuovat iloa elämään vauvasta vaariin! Oho, tästähän tuli mainospuhe.

 

Hovutetut vauvan tossut olivat ensimmäinen kontaktini nepalilaisten kädentaitajien tuotoksiin; ne olivat päällimmäisenä paketissa, jonka ystäväni lähetti minulle Nepalista nelisen vuotta sitten ja tässä me nyt mennä köröttelemme (tai paremminkin matelemme) kohti ”huopatossutehdasta”. Tutustuin viime reissullani mukavaan kauppiaaseen aivan matkamme viime hetkillä ja tilasin häneltä aikuisten avokkkaita, mutta te arvon asiakkaat olitte voimakkasti sitä mieltä, että eläintossuja pitää saada!

 

Päädyimme siis takaisin tuttuun puotiin ja totesimme laadun ja designin olevan sitä mitä haemme ja myyjäpoika kertoi, että he voivat tehdä meille tilauksesta myös aikuisten eläintossuja (jipii). Vielä tarvitaan kuitenkin vierailu tekijöiden luona ja yrityksen taustojen selvittelyä ennen kuin teemme tilauksen.

 

Tunnin ajelun jälkeen isäntä viittilöi meidät ulos autosta; tuuli puhaltelee ja huomaamme olevamme lähes maaseudulla. Talon ympärillä on peltoja ja tuulessa suhisevaa bambupusikkoa. Vähän jännittää mikä meitä odottaa, mutta kaikki epäilykset katoavat kun vastassa onkin iloisia, nauravaisia ja vitsailevia naisia. Työskentelyn lomassa naiset lörpöttelevät meille estoitta omalla kielellään ja samalla jututtavat, väittelevät ja sanailevat pomonsa kanssa. Ensimmäisessä paikassa näemme tossujen valmistusta ja ihailemme miten kauniit tossut syntyvät vaihe vaiheelta taitavissa käsissä. Tuuli puhaltelee vilvoittavasti ikkunoista ja työolot vaikuttavat olevan ok. Isäntä kertoo että hänen yrityksessään työskentelee yhteensä 200 ”kotiäitiä” kolmessa eri toimipaikassa. Iältään naiset ovat hyvin eri ikäisiä päälle kaksikymppisistä lähes kuusikymppisiin. Jatkamme matkaa toiseen yksikköön, jossa valmistetaan huopapalloja ja niistä edelleen pannunalusia ja mattoja. Tunnelma on siellä lähes riehakas ja nauraa rätkätämme yhdessä naisten kanssa. Yksi naisista kinastelee isännän kanssa materiaaleista ja jostain työnsä yksityiskohdista, minä pääsen itse kokeilemaan pallojen huovutusta käytännössä Saran ottaessa videokuvaa. Isäntä esittelee ensisammutusvälineistöä ja kertoo naisten työskentelevän 8h päivässä. Hän kertoo myös vuosittaisista auditoinneista, joissa haastatellaan työntekijöitä, tarkastetaan palkkausta, työoloja jne. Käymme vielä kolmannessakin työpisteessä, jonka jälkeen ajelemme iloisina ja hyvillä mielin takaisin Kathmanduun. Nyt olemme nähneet huopaotustemme syntyvän ja ne saivat päivän aikana aivan uuden arvon ja merkityksen. Valmistusprosessi jokaisen huovutetun tuotteen kohdalla vaatii äärimmäistä tarkkaavaisuutta ja kärsivällisyyttä, ei siis voi kun nostaa hattua näille daameille!

 

Iltamme kuluu ”koti roof topissa”. Herkuttelemme jälleen Dahl bhatilla, Saran erityisherkuksi on muodostunut paikallinen pikkelsi, jota tarjotaan pienessä metalliastiassa yhtenä Dahl bhatin lisäkkeenä. Koetamme kuumeisesti selvitellä pikkelsi herkun reseptiä; ainakinsiinä on sitruunaa kuorineen, kurkumaa, chiliä, ”other vegetables”, pähkinää, mausteita jne. Hän pyytää sitä aina lisää, mikä huvittaa poikia kovasti. Istumme usein iltaa täällä ja kolme nuorta miestä: ”hovimestari”, tarjoilija ja kokki viettävät aikaa katsellen Bollywood elokuvia, räpläten puhelimia ja pälpättäen. Pieni vilkaisu ja sanat Dal bhat saavat porukkaan eloa, ruoka valmistuu keittiössä hyvin ripeästi.

 

Kadun meteli, laulu ja rummutus kuuluvat välillä korvia huumaavasti, mutta yö hiljenee yhdentoista maissa. Aamulla puoli seitsemän jälkeen roof topin pojat kömpivät asumuksestaan joka on pieni huone roof topin perällä. Respan poika heräilee respasta ja kauniit ”cleaning ladyt” saapuvat paikalle hurmaavissa työasuissaan. Koko porukka aloittaa estottoman pälpätyksen, joten aamulla saattaa korvatulpat olla tarpeen jos mielii nukkua pidempään. Hotellin johtaja Krishna on säkenöivän ystävällinen ja hänen kaunis vaimonsa sekä kaksi ihastuttavaa tytärtään pyörivät myös sulavasti mukana hotellin arjessa. Tuntuu taas että olen ollut täällä nauru ja hymyhoidossa! Täytyy koettaa muistaa miten hyvää tekee nähdä hymyjä ja hymyillä myös itse takaisin. Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa tämä päivä.

 

 

...Karviset ja Pupuset syntyvät pian! Nahkapohjaiset, käytössä erittäin kestävät kylmän päivän pelastajat lämmittävät varpaita ja tuovat iloa elämään vauvasta vaariin! Oho, tästähän tuli mainospuhe.

Hovutetut vauvan tossut olivat ensimmäinen kontaktini nepalilaisten kädentaitajien tuotoksiin; ne olivat päällimmäisenä paketissa, jonka ystäväni lähetti minulle Nepalista nelisen vuotta sitten ja tässä me nyt mennä köröttelemme (tai paremminkin matelemme) kohti ”huopatossutehdasta”. Tutustuin viime reissullani mukavaan kauppiaaseen aivan matkamme viime hetkillä ja tilasin häneltä aikuisten avokkkaita, mutta te arvon asiakkaat olitte voimakkasti sitä mieltä, että eläintossuja pitää saada!

Päädyimme siis takaisin tuttuun puotiin ja totesimme laadun ja designin olevan sitä mitä haemme ja myyjäpoika kertoi, että he voivat tehdä meille tilauksesta myös aikuisten eläintossuja (jipii). Vielä tarvitaan kuitenkin vierailu tekijöiden luona ja yrityksen taustojen selvittelyä ennen kuin teemme tilauksen.

Tunnin ajelun jälkeen isäntä viittilöi meidät ulos autosta; tuuli puhaltelee ja huomaamme olevamme lähes maaseudulla. Talon ympärillä on peltoja ja tuulessa suhisevaa bambupusikkoa. Vähän jännittää mikä meitä odottaa, mutta kaikki epäilykset katoavat kun vastassa onkin iloisia, nauravaisia ja vitsailevia naisia. Työskentelyn lomassa naiset lörpöttelevät meille estoitta omalla kielellään ja samalla jututtavat, väittelevät ja sanailevat pomonsa kanssa. Ensimmäisessä paikassa näemme tossujen valmistusta ja ihailemme miten kauniit tossut syntyvät vaihe vaiheelta taitavissa käsissä. Tuuli puhaltelee vilvoittavasti ikkunoista ja työolot vaikuttavat olevan ok. Isäntä kertoo että hänen yrityksessään työskentelee yhteensä 200 ”kotiäitiä” kolmessa eri toimipaikassa. Iältään naiset ovat hyvin eri ikäisiä päälle kaksikymppisistä lähes kuusikymppisiin. Jatkamme matkaa toiseen yksikköön, jossa valmistetaan huopapalloja ja niistä edelleen pannunalusia ja mattoja. Tunnelma on siellä lähes riehakas ja nauraa rätkätämme yhdessä naisten kanssa. Yksi naisista kinastelee isännän kanssa materiaaleista ja jostain työnsä yksityiskohdista, minä pääsen itse kokeilemaan pallojen huovutusta käytännössä Saran ottaessa videokuvaa. Isäntä esittelee ensisammutusvälineistöä ja kertoo naisten työskentelevän 8h päivässä. Hän kertoo myös vuosittaisista auditoinneista, joissa haastatellaan työntekijöitä, tarkastetaan palkkausta, työoloja jne. Käymme vielä kolmannessakin työpisteessä, jonka jälkeen ajelemme iloisina ja hyvillä mielin takaisin Kathmanduun. Nyt olemme nähneet huopaotustemme syntyvän ja ne saivat päivän aikana aivan uuden arvon ja merkityksen. Valmistusprosessi jokaisen huovutetun tuotteen kohdalla vaatii äärimmäistä tarkkaavaisuutta ja kärsivällisyyttä, ei siis voi kun nostaa hattua näille daameille!

Iltamme kuluu ”koti roof topissa”. Herkuttelemme jälleen Dahl bhatilla, Saran erityisherkuksi on muodostunut paikallinen pikkelsi, jota tarjotaan pienessä metalliastiassa yhtenä Dahl bhatin lisäkkeenä. Koetamme kuumeisesti selvitellä pikkelsi herkun reseptiä; ainakinsiinä on sitruunaa kuorineen, kurkumaa, chiliä, ”other vegetables”, pähkinää, mausteita jne. Hän pyytää sitä aina lisää, mikä huvittaa poikia kovasti. Istumme usein iltaa täällä ja kolme nuorta miestä: ”hovimestari”, tarjoilija ja kokki viettävät aikaa katsellen Bollywood elokuvia, räpläten puhelimia ja pälpättäen. Pieni vilkaisu ja sanat Dal bhat saavat porukkaan eloa, ruoka valmistuu keittiössä hyvin ripeästi.

Kadun meteli, laulu ja rummutus kuuluvat välillä korvia huumaavasti, mutta yö hiljenee yhdentoista maissa. Aamulla puoli seitsemän jälkeen roof topin pojat kömpivät asumuksestaan joka on pieni huone roof topin perällä. Respan poika heräilee respasta ja kauniit ”cleaning ladyt” saapuvat paikalle hurmaavissa työasuissaan. Koko porukka aloittaa estottoman pälpätyksen, joten aamulla saattaa korvatulpat olla tarpeen jos mielii nukkua pidempään. Hotellin johtaja Krishna on säkenöivän ystävällinen ja hänen kaunis vaimonsa sekä kaksi ihastuttavaa tytärtään pyörivät myös sulavasti mukana hotellin arjessa. Tuntuu taas että olen ollut täällä nauru ja hymyhoidossa! Täytyy koettaa muistaa miten hyvää tekee nähdä hymyjä ja hymyillä myös itse takaisin. Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa tämä päivä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lue koko viesti
1 - 10 / 22 tuloksesta